9 vuotta sitten kirjoittelin Facebookiin jotenkin näin :
”Onko kellää enää IRL -kamuja?
Laskin huvikseni/kauhukseni ketä Oikeita Ihmisiä siis lihaa ja verta olevia tapaan,niin oma perhe tietty, päiväkodin tädit melkein joka pv ja sitten hahmottelin että ehkäpä kolmea ihmistä kaverilistaltani näen edes joskus.Loput kaverilistalla olevat ovat enemmänkin kummituksia eli virtuaalitittavia, mutta yhteinen kosketuspinta puuttuu.
Aikamoinen huomio kyllä.Ei ole siis mikää ihme,että tässä peikoksi muuttuu pikku hilijaa.Oikeastaan huomannut että on hiipunut edes tarve tavata ketään,koska se on niin vaikeaa. Niin kauan on varmaan mulla hyvä,kun on edes tämä naamakirja,enkä huolestu niin kauan,kun osaan edes täällä vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa,teitä kun onkiin nii julumettu lauma keiden kanssa edes juttelen 😉 Näkymisiin siis taas joskus, tääl ONLINESSÄ! ”
Olipa taas hienoa palata vuosien taakse, ja huomata että mikään ei ole muuttunut. Paitsi se etten tapaa enää päiväkodin henkilökuntaa. Nykyään piiriini kuuluu enää puoliso, kerran kuussa käyvä lapsi ja sattumanvarainen määrä ihmisiä joiden kanssa kommunikoin viestitse. Sattumanvaraisesti jokin ammattihenkilö jonka tapaan.
Minusta on tullut melko erakko ja huomaan etten enää osaa edes kaivata livetapaamisia. Se on enää muisto ajatuksissa niiltä ajoilta kun loogisin kommunikointi metodi oli soittaa jollekin ja sopia tapaaminen. Nykyään on niin helppoa kun ei tarvi enää edes soittaa, eikä sen jälkeen lähteä minnekään, vaan voi vain laittaa viestiä, ja jos sinua siunataan juuri sillä hetkellä yhteydenpidon lahjuksella, saat vastauksenkin, ja voitte ehkä muutaman viestin verran vaihtaa kuulumisia. Näppärää ja kliinisen selkeää 😵💫 Ei tarvi sovitella aikatauluja ja todeta ettei koskaan ole aikaa, vaan voi hoitaa nämä sosiaaliset velvoitteet vaikka pöntöllä istuen- on sekin aika sitten käytetty hyödyksi ihan kunnolla
En yritä edes ymmärtää tai analysoida enempää tätä nykyajan menoa, se saa puolestani kulkea miten kulkee. Minua kiinnostaa vain oma pikkuruinen maailmani, jonka olen tiivistänyt niin pieneksi pesäksi, ettei sinne mahdu kuin minä itse. Totta puhuakseni olen luonut semmoisen panssaripesän ympärilleni joka blokkaa suurimman osan ulkomaailmasta tulevista kokemuksista, koska viime aikoina on ollut viljalti tarjolla vain surua, pettymystä, järkytystä, luopumista, ikävää, kaikkea sellaista minkä kanssa joutuu yksinomaan taistelemaan.
Eipä mulla tänään ollut muuta kerrottavaa. Elämä jatkuu jonkinmäköisenä, jokainen uusi päivä on yllätys 🫨
♥ Näkökulmia ♥ 